Lokakuussa -23

Yrityksiä katsoa roinaa, sotaa, toista ihmistä ja pientä tuskan vaskitsaa.

Hiljalleen lähenevä muutto ja sitä edeltänyt asunnonmetsästys on niellyt vapaan ajatteluni tunnit, minkä vuoksi Substackin päivittäminen ei ole ottanut onnistuakseen. Sanat ovat vähissä. Ajattelen pääasiassa laatikoita ja tapoja, joilla voisin täyttää ne mahdollisimman tehokkaasti ja ergonomisesti. Silloin kun en ajattele laatikoita, ajattelen kaupungista toiseen muuttamisen vaikutuksia arjen rytmien jäsentymiseen. Niin tehdessäni sysään pois muita, vaikeampia ajatuksia.

Ja silloin kun en jaksa ajatella mitään, pakkaan. Siirrän tavaroita eri osastoihin, osan mukaan otettaviin ja osan erilaisiin kierrätyslaatikoihin: käyttökelvoton pienelektroniikka, käytetyt paristot, lumput, vanhentunut kosmetiikka.

Selvä roska on helppo tapaus; riittää, että sen lajittelee. Suurin osa tavarasta ei kuitenkaan ole selvää roskaa eikä liioin kyseenalaistamatta mukaan pakattavaa vaan jotain muuta, limboon juuttunutta epäesineistöä. Liian pieneksi jäänyt mutta kaunis ja materiaaliltaan laadukas hame. Sukka, jonka kantapäästä näkee reikiintymisen jo alkaneen. Lapsuuden krumeluuri ja tarvittaessa soiva karusellikoriste, jonka ratsuista suurin osa ei jaksa enää laukata. Vierasta valuuttaa, muistitikkuja, vanhoja kalentereita, eltaantuneita hajuvesiä, syntymäpäiväkortteja, lähes lukukynnyksen ylittäneitä kirjoja. Muutoin laadukkaat sukkahousut, joiden varpaissa on ainoastaan yksi reikä. Rihkamaa, jonka menneen kimalluksen vielä muistaa.

Katson epämääräisiä rojun yksikköjä ja ajattelen: tämäkin on tavara, joka joskus toimitti mielekästä funktiotaan siinä määrin tyydyttävästi, että olen saattanut jopa maksaa siitä rahaa. Häpeän jätteitäni niin paljon, että säilön niitä ajatellen: korjaan sinut vielä. Useimmiten en korjaa. Tällaisia tavaroita ei ole valmistettu korjattavaksi.

*

Eräänä iltana pakkaamisen lomassa asetun sängylleni makaamaan katsoakseni iltauutiset. Gazalainen mies osoittaa rauniota, jossa vielä hetki sitten oli hänen kotitalonsa, jonka keskellä edelleen on hänen perheensä. Hän itkee lohdutonta itkua ja osoittaa epäuskoisena tuhoutuneeseen menneisyyteensä. Koko maailma katselee tajuamatta mitään. Haluamatta tajuta mitään? Kerta toisensa jälkeen media leikkaa sotaa käsitellessään historian irti. ”[U]utisoinnissa on lähdetty liikkeelle Hamasin hyökkäyksestä”, tutkijat kirjoittavat, siitä huolimatta että palestiinalaisten väkivaltaisen alistamisen on ollut todellisuutta yhtä kauan kuin Israel on ollut itsenäinen valtio.

Sileä maailma vailla menneisyyttä niille, joille etäisyys on saatavilla oleva luksus.

*

Etsiessäni edes jonkinlaista sisäisen tyyneyden tilaa pakenen kahvilaan. Otan mukaani René Charin Hypnoksen muistikirjan – pienen fragmentaarisen teoksen, jota luin viimeksi Venäjän vastikään hyökättyä Ukrainaan. 1900-luvulla elänyt Char oli poikkeuksellinen runoilija, joka toimi toisen maailmansodan aikana Ranskan vastarintaliikkeessä. Hypnoksen muistikirja välittää sodan aikaisia kokemuksia aforistisen fragmentin muodossa. Sen on suomentanut Kristian Blomberg.

Syystä tai toisesta muistan usein virheellisesti, että Hypnoksen muistikirjan kannessa on kompassin kuva, vaikka ei siinä sellaista ole. On mahdollista, että sekoitan sen erääseen toiseen Savukeitaan julkaisuun, tai sitten kyse on tunnusta, jonka teos välittää: se kalibroi, jollain tavalla asettaa kartalle. Ei siinä merkityksessä, että teos ohjaisi lukijaansa tietylle, ennalta päätetylle uralle. Etenemistä ohjaavat voimat ovat ristiriitaisia, kuten fragmentissa 39: ”Meitä kiskoo eri suuntiin halu tuntea ja epätoivo siitä että on jo tuntenut. Yllyke ei luovu poltostaan, me toivostamme.” Silti teos auttaa suunnistamaan. Siinä on jotain totuudellista, päättäväistä, selvänäköistä. Fragmentti 48: ”En pelkää. Minua ainoastaan huimaa. On supistettava vihollisen ja itseni välistä etäisyyttä. Kohdattava se horisontaalisesti.”

*

Millainen on horisontaalinen kohtaaminen? Mahdollisesti sellainen, jossa toinen kohdataan samalta tasolta, toisinaan myös itselle strategisesti kannattavista syistä. Charin 48. fragmentin minä ei koe pelkoa mutta kärsii huimauksesta. Se tekee olon huteraksi, viittaa korkeuseroihin, vertikaalisuuksiin. Horisontaalinen jana kulkee maankamaran suuntaisesti. Sanana se yhdistyy myös horisonttiin ja sen myötä kykyyn nähdä siihen mitä on edessä. ”Myöhemmin, kun aika on sopiva, palauta mielikuvitus paikalleen. Myös sillä on arvoa toiminnalle.” (Hypnoksen muistikirja, fragmentti 18.)

*

Mietin katseen suuntia myös aikaisemmin tällä viikolla lukiessani loppuun toimittaja Sonja Saarikosken narratiivisen tietokirjan Naisvangit. Teos on perusteelliseen journalistiseen työhön pohjautuva ja erinomaisesti kirjoitettu kuvaus naisvankien elämistä ja olosuhteista Suomessa. Huolellisen taustatyön ohella minuun teki vaikutuksen teoksen kerronnassa välittyvä katse, joka on sanan parhaassa mahdollisessa merkityksessä suora. Se katsoo kohdettaan kunnioittavalla mielenkiinnolla. Kyseenalaistaa, muttei epäile.

Sanottakoon, ettei teoksen äärellä liikuttuminen nähdäkseni ole automaattisesti merkki sen onnistuneisuudesta. Oikeassa mielentilassa – väsyneenä, lohdutuksen kaipuisena – olen itkenyt And Just Like Thatin Charlotten äidillisyydelle, elokuvateatterissa ennen leffan alkua esitetylle Lidlin mainokselle tai Greta Gerwigin Barbien banaaleimmille hengennostatuskohtauksille. Itku itsessään on harvoin kiinnostavaa. Olennaisempaa on, mistä se kumpuaa. Naisvankien osalta se kumpusi teoksen ilmentämästä vilpittömyydestä, joka on laadultaan kaikkea muuta kuin naiivia. Usein tuntuu, että yhteiskunnallista keskustelua halkovat katseet perustuvat jyrkkiin kulmiin: joko ylhäältä alaspäin suuntautuvaan sääliin taikka julmuuteen (saman kolikon eri puolet), tai vaihtoehtoisesti altavastaajan yritykseen todistella omaa surkeuttaan, sortajansa etuoikeuksia. Tällaisissa keskusteluissa näkökulma tulee huonolla tavalla keskustelun tielle niin, että itse asiaan ei päästä, koska ensin on ratkaistava diskurssianalyysin keinoin se, kuka puhuu ja mistä positiosta. Naisvangit osoittaa, miten tasavertainen näkökulma ja siihen liittyvä katse auttaa menemään asian ytimeen ja sanomaan jotain uutta ja oikeasti merkittävää.

En tarkoita tasavertaisuudella valtasuhteen poissaoloa. Tarkoitan katsetta, joka etsii yhteyttä etäisyyden yli.

*

Viimeisenä huomiona vielä tilin henkeen sopiva yksityiskohta Hypnoksesta: fragmentissa 94 esiintyy ”hyvin pieni kahden kiven välistä” liukuva käärme, ”tuskan vaskitsa”. Ei unohdeta sitä.