Tällä viikolla olen ajatellut maisemaa. Tarkemmin sanottuna kahta spesifiä maisemaa: Nikkilän vanhaa sairaala-aluetta Sipoossa sekä röyhkeän rehevää Vallilan siirtolapuutarhaa, jonne eksyin sunnuntaikävelylle tavallisten reittieni ollessa suljettuina.
En tosin ole varma, voiko puutarha olla maisema – sehän on käden ulottuvilla, paitsi siirtolapuutarhassa, jossa vieraiden ihmisten punaherukkaterttuihin ei ole sopivaa tarttua, vaikka ne fotorealistisella olemuksellaan siihen houkuttelevat. Sairaala-alueella käyskennellessäkin asettuu ikään kuin maiseman sisään. Sitä ei katsele ulkopuolelta, ja siinä juuri sen viehätys.
Ehkä olen siis pikemminkin ajatellut miljöötä ja sen parhaimmillaan nostattamaa nautintoa. Käyskennellessäni vuonna 1914 perustetun Nikkilän psykiatrisen sairaalan entisillä tiluksilla koin tiettyä epätoivoa aikaamme kohtaan; tarkemmin sanottuna epätoivoa sitä nimenomaista taipumusta kohtaan, joka eristää itsensä ympäristöstään niin suoraviivaisesti, että tehokkuuden nimissä hukkaa myös sen kauneuden. Ikään kuin hyvinvoinnillemme olisi samantekevää, missä käyskentelemme, mitä seiniä tuijotamme päivästä toiseen.
Etsiydyin Nikkilään taiteen perässä. Iida Nissisen ja Maikki Siukon kuratoima paikkasidonnainen ryhmänäyttely Earthbound Lovers (four softening edges, in the glimmer of green) oli löytänyt tilansa sairaala-alueen vanhasta, osin raunioituneesta kasvihuoneesta. Näyttelyvalvoja kertoi minulle, että aikoinaan sairaalan potilaat viljelivät kasvihuoneessa hyötykasveja pitkälti omavaraisen sairaalan toimintaan. Myöhemmin paradigma muuttui ja hyötykasvien tilalla alettiin kasvattaa pelkkiä ruusuja.
Ruusut siis voittivat.
(En tosin tiedä, mitä ajatella tästä. Olen ruusujen puolella, mutta samalla myös hyötykasvien puolella. Ehkä olen rehevyyden puolella? Ajatus ruusujen täyttämästä kasvihuoneesta on kaikessa kauneudessaan myös jollain tavalla kliininen, kenties melankolinenkin. Moni esteettinen nautinto muodostuu lopulta siitä, että asioita voidaan ihailun ohella myös käyttää tai niihin onnistutaan muodostamaan suhde; voi astua maisemasta miljööseen. Ruusujen hyötykäytölle on rajansa.)
Hyödyn, nautinnon ja huolenpidon välinen jännite on monimutkainen mutta tärkeä osa yritystämme rakentaa kestävä suhde toisiimme ja ympäristöömme. Tätä Earthbound Lovers -näyttely myös olennaisesti tutkii. Tuijottelin pitkään eritoten yksityiskohtaa Sonja Donnerin ja Niklas Feinikin teoskokonaisuudesta, joka oli makealla tuoksullaan houkutellut osakseen ampiaisia, muurahaisia ja muita hyönteisiä.
Yksityiskohta Sonja Donnerin ja Niklas Feinikin teoksesta ”Angel’s sugar factory in place of an abandoned device from the 20th century (crystallization)”.
*
Takaisin puutarhaan. Vaikka tavanomainen kävelyreittini kulkee useimpina viikkoina Vallilan siirtolapuutarhan ohi, en useinkaan uskaltaudu tuon idyllin sisuksiin. Ulkopuoliselle paikka ei vaikuta kutsuvalta ja arvelen, että niin on tarkoitettu: mökkiläiset haluavat pitää paratiisinsa itsellään. Tai ehkä he ylipäätään haluavat pitää sen paratiisina – ei liikaa ylimääräisiä silmäpareja.
Tällä kertaa satuin kuitenkin portille, joka vaikutti kutsuvalta, joten astuin sisään. Erilaisia tunteita ilmaantui: ällistystä, ihastusta, kateutta, säilömisen tarvetta sekä halua jakaa jotain siitä ihmeestä, mitä sain parhaillani todistaa. Jakaminen osoittautui vaikeaksi – halusin tietysti kunnioittaa mökkiläisten yksityisyyttä – mutta soitin kuitenkin kumppanilleni ja ihastelin hänelle ääneen kaikkea, mitä näin. Halusin kerätä kukkia kuivattaviksi, halusin omenat ja luumut, herukat tietysti halusin; mutta ennen kaikkea halusin puutarhan, mikä on perustavasti eri asia kuin haluta sen antimia mukaansa vietäväksi. Mietin, miten nuo puutarhoissaan sunnuntai-iltana puuhaavat osaavat elää keskellä sellaista kauneutta joka päivä ilman, että he läkähtyvät.
Ehkä selitys on siinä, että he opettelevat rakastamaan maisemaa, josta tulee heidän ympäristönsä, heidän paikkansa, johon he kantavat selkä vääränä multaa ja lannoitteita ja joka sitten kasvattaa heille vastineeksi mökinkorkuisia kukkia ja kantaa hedelmää. Ainakin toistaiseksi.
*
Kenellä on pääsy rehevään maaperään? Anna Lowenhaupt Tsing kirjoittaa Lopun aikojen sienessä metsien tuhoutumisesta seuraavaa:
”Jos tällaiset tuhon tuulet piiskaavat kaikkia metsiämme, haluavat kapitalistit sitten ne itselleen tai hylkäävät ne, haasteenamme on elää näissä raunioissa, niin rumaa ja mahdotonta kuin se onkin.” (Suom. Anna Tuomikoski.)
Jotain raunioista nimittäin aina puskee: matsutake, esimerkiksi, kuten Tsingiä lukeneet tietävät. En silti olisi vielä valmis rumaan ja mahdottomaan raunioon. Siksi kai kyseessä onkin haaste.
Muita poimintoja viikon aikana luetusta, nähdystä & kuullusta:
Iida Turpeinen: Elolliset. S&S 2023, ilmestyy syyskuussa.
Edna Huotari: Väsynyt ja lämmin eläin. Asbestos Art Space, 12.–20.8.2023.
claire rousayn tuotanto