Tunnustaudun salakuuntelijaksi. Yksi parhaita paikkoja taipumukseni harjoittamiseen on vesijuoksurata, eritoten Uimastadionilla, sillä sen riittävän leveät radat kutsuvat seurustelemaan. Kauhon keskipäivän kloorivettä ja heristän korviani ohikulkijoiden kohdalla (ja nimenomaan ohikulkijoiden – salakuuntelun taito perustuu fragmentin kunnioittamiseen; muu menee helposti tirkistelyn puolelle, eikä sellainen sovi maauimaloihin).
Vettä polkiessani kerään arvokkaita informaation murusia tuntemattoman pariskunnan lounassuunnitelmista (fetasalaattia ja patonkia), satunnaisen rouvan työelämää koskevasta filosofiasta (”olen jo eläkkeellä, miksi vaivautua”) sekä erään aurinkolipan taakse verhoutuneen suosikkiparfyymistä (YSL:n Opium). Aivan kuin Opiumin ystävä aavistaisi salakuuntelijan läsnäolon, sillä hän muistuttaa nykyaikaisista standardeista koskien asianmukaista hajuveden annostelua (maltillinen). Minun hajuaistiani hän ei huijaa. 1980-lukulainen sillage kantautuu nenään jo kertaalleen peseytyneiden kehojen iholta.
Salakuuntelun jalo taito on kiehtonut minua aina. Olen saanut taipumukselleni vahvistusta Lydia Davisilta, jonka mukaan kirjoittavan ihmisen on syytä kiinnittää erityistä huomiota ympäristöönsä ja sen ihmisiin. Esseessään ”Thirty Recommendations for Good Writing Habits” Davis mainitsee lentokentät erinomaisina paikkoina tuntemattomien tarkkailuun, sillä matkaa tehdessään läheisissä väleissä olevat ihmiset – ystävykset, pariskunnat, sisarukset – joutuvat alati neuvottelemaan tekemisistään julkisessa tilassa. Myös tunteet saattavat olla pinnassa.
En suosittele lentomatkustamista, mutta suosittelen maauimaloita, eritoten loppukesän viilenneessä ilmassa, jota vasten altaan vesi tuntuu hyväilevältä. Siellä on ihan omanlaisensa jutut, eräänlaiset hyvinvointijuorut. Ja mitä juoruista pitäisikään ajatella? No, lounaalla kuulin naapuripöydässä jonkun viisaan sanovan: ”ihmisen kieli on kuulemma kehittynyt juoruista.” Aion siis jatkaa valitsemallani tiellä.
*
Jos kaikesta huolimatta haluaa toisinaan hiljentää kohinan, varteenotettava ajatus voi olla hakeutua kivien seuraan. Viime sunnuntaina kävin Taidehallissa katsomassa Saara Ekströmin näyttelyn Läpi aikamyrskyn tyynen silmän ja arvelen yrittäväni vielä uudestaan ennen kuin on liian myöhäistä. Näyttelyyn saapuvaa kävijää tervehti kaukalollinen kiviä, joiden joukosta saattoi poimia itselleen näyttelyseuralaisen. Otin kouraani kylmän, satunnaiselta vaikuttavan kivenlohkareen ja suljin sen nyrkkini uumeniin. Siellä pysyy.
Näyttely oli vaikuttava, se puhui hiljaisuudellaan. Ajan olemusta on vaikea ymmärtää, se tiedetään, mutta Ekströmin tapa käsitellä kiviä, fossiileja, laavaa ja maa-ainesta liikutti joitain sisäisiä laattoja. Päätysalin videotriptyykissä näin eroottisimmat koskaan todistamani kalliot; ne tuntuivat todellakin elävän. Kouraani talletettu kivi kuumeni kuumenemistaan ja halusin jakaa kokemuksen ihmisseuralaiseni kanssa: kokeile! Hänen kivensä oli vielä omaanikin kuumempi.
Muuta huomionarvoista: Tänä viikonloppuna vietetään Runokuuta, festivaalia, joka tarjoilee erinomaista runo-ohjelmaa. Muilta osin tunnen oloni vähäsanaiseksi, sillä saavuin juuri Orionista, eikä elokuvanjälkeinen olotila ole vielä saavuttanut analyyttistä tasoa. Huomaan ajattelevani ennen kaikkea sitä, miten Paul P. Preciadon Orlando, My Political Biography nostatti minussa koirakuumeen.
Mainitut
Lydia Davis: ”Thirty Recommendations for Good Writing Habits.” Teoksessa Essays One. Lyhennetty versio luettavissa täältä, mutta suosittelen silti etsiytymään painetun sanan äärelle.
Saara Ekström: Läpi aikamyrskyn tyynen silmän. Helsingin Taidehalli 27.8.2023 saakka.