Joka ikinen kerta kun ystäväni, kollegani tai kumppanini valittaa minulle surkeaa työpäiväänsä ja sen synnyttämää näköalaharhaa, jonka puitteissa kaikki näyttää mahdottomalta ja oma ammattitaito vähintäänkin kyseenalaiselta, sanon, että nuo päivät kuuluvat asiaan ja huomenna – tai viimeistään ylihuomenna – koko homma on perustavalla tapaa toisin. Alhoilla on oma tärkeä funktionsa, ne auttavat nollaamaan ja virittämään vieterin uudestaan. On tyhjennyttävä jotta voi taas täyttyä. Ja sitä rataa. Läksytyksestäni huolimatta en ole erityisen hyvä soveltamaan ajattelutapaa itseeni. Mielialojen ja vireystilojen vaihteluissa menetetty työpäivä ei ole silkka menetetty työpäivä vaan todiste asiain todellisesta tilasta: siitä, etten kykene siihen mitä olen tekemässä, etten tarkemmin sanottuna osaa mitään, että koko elämälleni valikoitunut suunta on yksi suuri virhe, josta kyvyttömyydelläni maksan katkeraa hintaa. Valun menetetyn päivän läpi kihelmöivänä, miettien tekstejä, joita en ole kirjoittanut; kirjoja, joita en ole lukenut; ajatuksia, joita omat vähäpätöiset aivoni eivät kykene tavoittamaan.
Näin siis eilen. Tänään heräsin, kirjoitin työn alla olevaan käsikirjoitukseeni hämmästyttävät 6 000 merkkiä mestaamisen kulttuurihistoriasta, luin, kävin huollattamassa rannekelloni, hain postipaketin (sis. mm. 1,25 kilogrammaa soijasuikaleita, miksipä ei jos halvalla saa), maksoin laskuja ja laskutin tehdyn työn, valmistelin opetusta ja hankin itselleni jotain niin vastenmielistä kuin uudet sähköpostitunnukset niin ikään ensi viikolla alkavaa tuntiopetusta varten.
*
Viime aikoina olen miettinyt paljon palkkatyön elämään tuomien rytmien väkivaltaisuutta ja tapaa, jolla kellotaulun mukaan eläminen voimistaa useimmiten täysin tarpeetonta riittämättömyyden tunnetta. En tiedä, aiheuttaisiko satunnainen aikaansaamaton torstaipäivä niin suurta ahdistusta, jos työnteon rytmimme olisivat toisenlaisia. Itseäni normi kuitenkin sitoo, ainakin toistaiseksi. Työskentelen osa-aikaisessa palkkatyösuhteessa, josta nostan lopputilin kuluvan kuun viimeisenä perjantaina. Sen myötä avautuva horisontti tuntuu samaan aikaan vapauttavalta ja kauhistuttavalta.
Kokemukseni perusteella on todettava, että osa-aikatyö matalasti palkatulla alalla on palkkatyön muodosta viheliäisin: se edellyttää kykenevän työläissubjektin jatkuvaa tuottamista ilman, että työtä tekevä pääsee nauttimaan palkkatyön keskeisestä edusta eli koko kuukauden kattavasta toimeentulosta. On ostettava julkisen liikenteen matkakortti (tai varauduttava sakkoihin), säästettävä rahaa työyhteisön koheesiota ylläpitäviin lounaisiin ja toisinaan after-workeihin, kehitettävä ammattitaitoa taidetapahtumien ja kirjaostosten avulla, juoruttava kulttuuriväen kanssa kaljalla, on pukeuduttava siististi ja ylläpidettävä säädyllistä vuorokausirytmiä. Ja minkä tähden? Puolipäiväisestä työstä saatu palkka hupenee helposti ennen kuin kuukausi on saavuttanut edes puolivälinsä.
Kun vasemmiston kansanedustaja Pia Lohikoski helmikuussa 2023 teki lakialoitteen prekaarilisästä, jota työnantaja olisi velvollinen maksamaan osa- ja määräaikaisille työntekijöille, liikutuin lähestulkoon kyyneliin. Niin konkreettiselta ja tarkalta aloite tuntui. Eipä siis aikaakaan kun Lohikoski tippui eduskunnasta ja poliittinen paradigma kääntyi päälaelleen. Usein totisesti tuntuu, etteivät ihmiset ymmärrä omaa parastaan.
Osa-aikatyöntekijöille Orpon hallitus tarjoilee kylmää kyytiä, siitä on kai turha lähteä luennoimaan. Silti en voi lakata hämmentymästä sen piittaamattomuuden äärellä, jota työssäkäyvien köyhien (ja muidenkin, tietysti) sosiaaliturvasta leikkaaminen ilmentää. Henkilökohtaisesti pyrin välttämään kaikkea Kelan kanssa asioimista viimeiseen saakka, joten asumislisän hakemisen sijaan olen tilkinnyt tulojani juuri sillä menetelmällä, johon Orpo & co kansalaisia kannustavat: tekemällä loputtomasti töitä. Viimeisen vuoden ajan olen ottanut vastaan kaiken, mitä vain tarjotaan, kunhan työsuoritteesta maksettava palkkio on ollut vähintään kolminumeroinen – mutta pitäen tietysti samalla huolen siitä, ettei YEL-velvollisuuden raja ylity (en nimittäin ole erityisen motivoitunut maksamaan kolminkertaista eläkevakuutusta). Lopputulos? Eräänlainen ihmisraunio.
*
On väsyttävää olla koko ajan persaukinen. Aina, kun joku ehdottaa jotain, on sanottava, että ihan kiva juttu, muttei ole rahaa. Pidemmän päälle se käy nöyryyttäväksi. Silloin on helpompi todeta vain, ettei valitettavasti tällä kertaa onnistu. Viihdyn tätä nykyä selvästi paremmin niiden ystävieni seurassa, joiden toimeentulo on yhtä sekalaista kuin omani, ja joille ei siksi tarvitse selitellä mitään.
Sivumennen sanottuna prekaaria ja niukkaa arkea elävät ihmiset ovat kokemukseni mukaan myös kaikkein anteliaimpia. He eivät odota kieli pitkällä sitä hetkeä, että pääsevät lohkomaan 5–10 % kuukausittaisista nettotuloistaan sijoitusrahastoon, vaan isomman palkkion sattuessa kohdalle tarjoavat illan tietäen, että palvelukseen vastataan. Prekaarit kulttuurityöläiset ovat hyvin perillä siitä, ettei maailma pyöri ilman taidetta, ystäviä ja punaviiniä, ja panostavat siksi vähät varansa siihen, mikä on tärkeää. Joku voi kutsua sitä romantisoimiseksi. Samantekevää. Minulle se on mielekkyyden löytämistä masentavista olosuhteista.
*
On myönnettävä, että osa-aikaisestakin palkkatyösuhteesta irrottautuminen herättää taloudellista huolta. Mutta muitakaan vaihtoehtoja ei juuri nyt ole näköpiirissä, sillä olen seuraavaksi päättänyt antaa kaiken annettavissa olevan kirjoittamiselle. Johannes Ekholm siteerasi erinomaisessa Kritiikin Uutisten kolumnissaan Doris Lessingiä: ”Mitä ikinä olet tarkoitettu tekemään, tee se heti. Olosuhteet ovat aina mahdottomat.” Näin on asian laita.
Viikon päätteeksi suuntaan klassisen musiikin äärelle. Se onkin suurin piirtein ainoa elävän taiteen laji, joka on pienituloiselle saavutettavissa: maksoin Musiikkitalon piippuhyllyn lipusta kokonaiset 13 euroa. Ohjelmistossa Jukka-Pekka Sarasteen johtama Brucknerin viides sinfonia sekä Anna Clynen viulukonsertto Time and Tides.
*
Viikkokirjeen teemaan sopivana lukemistona suosittelen Klaus Maunukselan Komeetassa julkaistua tekstiä ”Arvottamattomat”. Se on osa tänään julkaistua haastattelukirjaa Eurooppa kieltäytyy työstä, jota en tosin vielä ole saanut käsiini. Huomenna 9. syyskuuta avautuu myös samaisen projektin puitteissa toteutettu näyttely Tampereen työväenmuseo Werstaalla.