Tänään perjantaina tarkoituksenani oli tehdä monenlaisia hyödyllisiä asioita, mutta sitten huomasin Facebookin vegaaniryhmästä tiedonannon, jonka mukaan Levain on alkanut myydä vegaanisia croissanteja. Niinpä keräsin luuni ja hyppäsin ykkösen raitiovaunuun, olinhan nimittäin palauttanut Koneen hakemukseni jo edellisenä päivänä. Ykkösen reitti on yksi suosikeistani, eikä vähiten siksi, että se mahdollistaa erinomaisen lukurauhan. Valitsen sen usein aamuisin suunnatessani Sörnäisistä töihin Punavuoreen, reitti lähes ovelta ovelle, aamuaivot kirjallisuudelle otollisessa asennossa. Ykkösen spora on hidas keino päästä keskustaan, joten harva valitsee sen; näin ollen istumapaikka on ruuhkaisinakin aikoina useimmiten taattu.
Tällä kertaa määränpääni oli Töölössä, mutta lukuaikaa riitti silti usean pysäkin verran. Valitsin seuralaisekseni Miira Luhtavaaran tuoreen teoksen Tuhkaksi tekemisen taika (Teos 2023), joka oli lyhyen mutta painavan hetken ehtinyt kutsuvana nököttää pöydälläni. Kävi niin, että ajoin pysäkkini ohi, ryntäsin kahvilaan ja sieltä uudestaan paperipussi hikisessä kourassa kotimatkalle. Luin, join kahvia, luin, söin croissantin hajamielisenä, laitoin Wagnerin soimaan, luin… kunnes pari tuntia myöhemmin kansi tuli vastaan.
Kyse ei ollut siitä, että Tuhkaksi tekemisen taika olisi erityisen mukaansatempaava lukuromaani siinä mielessä kuin esimerkiksi Iida Turpeisen tuore Elolliset, jonka imu vetäisi minut aikaisemmin tänä syksynä totaalisesti Beringinsalmen maisemiin. Tarkemmin sanottuna Tuhkaksi tekemisen taika ei ole lukuromaani alkuunkaan, vaan jotain lajimääritelmältään paljon häilyvämpää ja moniaineksisimpaa. Mukana on runoa, mutta myös sanalistoja, kirjaston lainauskuitteja, teostietoja, otteita tutkimusartikkelien tiivistelmistä, väitöskirjan tutkimussuunnitelmaan liittyvä lomake sekä yksi YouTube-linkki, jonka takaa löytyvä videomateriaali saa lukija-katsojan hikoilemaan. Toisin sanottuna teos siis koostuu kaikesta sellaisesta, mitä muistikirjat tavanomaisesti syövät sisäänsä. Ja kenties se hinku, jonka vallassa teoksen kahlasin ensimmäisen kerran läpi, vertautui tapaan, jolla aarteen löytänyt käy läpi hänelle avautuneen arkun sisältöä, kiilusilmäisenä, häikäistyneenä, vielä vailla analyyttistä otetta. Tai hinkuun, jonka vallassa pahapäinen lapsi lukee salaa sisarensa päiväkirjaa, kiirehtien, jotta pääsisi loppuun ennen kuin ovi käy ja petos paljastuu.
Tuhkaksi tekemisen taika käsittelee ainakin masennusta, menetystä, perhettä, toivoa, katastrofia ja – hyvin olennaisesti – leikkiä. Keskeisenä viitepisteenä toimii Lars von Trierin Melancholia, jonka masentunutta Justinea romaanin kertoja-päähenkilö (epätyydyttävä sanavalinta tämän teoksen yhteydessä, mutten nyt tähän hätään keksi parempaa – ehkä kertoja-kerääjä?) väitöskirjassaan tutkii. Ei kylmästi ja ulkokohtaisesti vaan kuin lapsi, joka leikissään tarinoimalla sepittää nukelleen elämän: ”Nyt Justine on siinä ja hän onkin ihan lämmin ihan sellainen tavallinen ihminen ja kummitäti.”
Leikillä on paljon tekemistä myös sanojen, kirjainten ja kirjallisuuden kanssa. Luhtavaara kirjoittaa: ”Jossain vaiheessa evoluutiota ja luontokatoa kirjaimetkin kuolevat. Kirjaimet eivät enää tuota ääntä, aivan kuin patterit olisivat lopussa. Jää vain joitakin kysymysmerkkejä, jää vain joitakin hyönteisten ruumiita jossakin, ne ikään kuin merkitsevät jotakin.” Rivit piirtävät mieleen kuvaa hylätystä paristokäyttöisestä lelusta, sanotaan vaikka lemmikkikoirasta, joka ei jaksa oikein enää toteuttaa tehtäväänsä; haukku muuttuu laimeaksi, jotenkin junnaavaksi, ja kun paristoista purkautuva virta ei enää liikuta koiran jäseniä, muuttuu koko rakki(ne) kuolonkankeaksi, potentiaaliseksi jätteeksi. Kyseinen kohta muistuttaa minua myös erään lempikirjani eli Anne Garrétan Nestemäisten taivaiden (suom. Raija Siekkinen) kohtaa, jossa kieli pakenee masentuneen päähenkilön hyppysistä: ”Sanat olivat paenneet, mutta niiden ideat olivat jääneet jäljelle kuin hyönteisten tyhjät, ontelomaiset kotelot. – – Halusin karkottaa pedon: avasin radion ja kävin läpi kaikki aaltopituudet. Äänet, sointuvat värähtelyt, saavuttivat minut; juuri ymmärrykseni kynnyksellä ne kuolivat.”
Vähintään kerran viikossa mietin, mitä mieltä on kirjoittaa maailmassa, joka ei anna arvoa sanoille ja joka on kaiken päälle vielä tuhoutumaisillaan. Ei voi luottaa siihen, että tulee sukupolvi, joka koko laajuudellaan opettelee jälleen lukemaan. Mutta ehkä asiaa ei pitäisi lähestyä näin; ehkä pitäisi ajatella niitä leikkikavereita, jotka vielä ovat jäljellä. Luhtavaara kirjoittaa: ”Masentuneessa ei ole kieltä, ei kielekettä, ei läppää. Hänessä on vain tietäminen, tai mykkyys. Kielenkäyttö vaatii luottavaista vaappumista, puolelta toiselle keikkumista. Donald Winnicott kirjoittaa HALOO KAIKKI KOMMUNIKAATIO ON LEIKKIÄ. Paitsi suora kommunikaatio, joka kuuluu psykopatologiaan tai äärimmäiseen epäkypsyyteen.” Hän, joka kieltäytyy kielen leikistä ja hyväksyy vain kirjaimellisen tason, onkin itse pelle (terveisiä kaikille kuluneella viikolla eräänkin silmäniskuistaan tunnetun Ylioppilaslehden satiirista hikeentyneille). Jatkakaamme siis lopun ajan karkeloita.
Luhtavaaran Tuhkassa riittää tutkittavaa, ja arvelenkin palaavani sen äärelle useasti tämän syksyn aikana. Muutoinkin kuluva vuodenaika näyttäytyy uuden kirjallisuuden kannalta kutkuttavana. Seuraavaksi lukulistalla odottaa ainakin Maria Matinmikon Valohämy, Virpi Vairisen Antiluuppi, Jouni Inkalan Geenihymni ja Ulla Donnerin sarjakuva-albumi Luonnollinen näytelmä – vain muutamia päällimmäisiä mainitakseni.
Loppuun vielä muutama sana croissantista, sillä totuus on, ettei croissantin syöminen koskaan ole niin hajamielistä, etteikö siitä jäisi mitään raportoitavaa. Arvioni Levainin vegaanisesta croissantista on tämä: Erinomainen maku ja koostumus, joskin sai kaipaamaan nutellaa tai suklaakastiketta (julkaisun kuvassa näkyvä, croissantia koristava tumma raita ei suinkaan ole suklaata vaan jonkinlainen elegantti sokerikuorrute), hinta kallis (viisi euroa!). Sopii parhaiten sellaiselle, joka syö croissantinsa niin sanotusti alusta loppuun eikä revi siitä erillisiä suupalan kokoisia riekaleita. Mutta jos minulta kysytään niin croissantin syömisen olennainen nautinto liittyy nimenomaan raateluun.